Päivi Hakkarainen

Fulbrighterin työpäivä 12.1.2012

phakkara — Fri, 13 Jan 2012 18:01:51 +0000

Akateemisen opetus- ja tutkimustyön yksi etu on se, etteivät työpäivät ole keskenään aivan samanlaisia. Toisaalta, eivät ne aivan rajattoman erilaisiakaan ole. Samantyyppiset toiminnot toistuvat - eri ihmisten kanssa, eri kielellä, täällä kertaa myös eri maassa. Työtehtäväni täällä Finlandia yliopistossa, Michiganissa, pitävät sisällään niin opetusta, tutkimusta kuin ns. yhteiskunnallisia tehtäviäkin. Viimeksi mainittua olen toteuttanut erityisesti käynnistämällä yhteistyöprojektin, jossa partnereina ovat Lapin yliopisto, Finlandia yliopisto ja paikallinen koulu nimeltään South Range Elementary School. Yhteistyöprojektin nimi on Hei Suomi! program ja siitä lisää tässä blogissa myöhemmin. Perusjuoni on kuitenkin tämä: Lapin yliopiston kasvatustieteiden opiskelijoita tulee South Range Elementary Schooliin vuosittain vaihtoon antamaan Suomi-aiheista opetusta amerikkalaisille oppilaille, joista suurella osalla on suomalaiset sukujuuret.

Mutta nyt siihen fulbrighterin työpäivään. Edustakoon eilinen eli torstai 12.1.2012 edes jossain määrin keskimääräistä työpäivääni.

6:00 Herätyskello soi, rumasti kuten aina. Rumba alkaa.
7:15 Puolisoni Ilkka saattaa tyttäremme Ellin postilaatikolle odottelemaan keltaista koulubussia, joka vie kindergarteniin.
7:30 Lähden nuorimmaisen tyttäremme Annin kanssa ajamaan kohti hoitopaikkaa. Matka kestää noin 25 min.
8:05 Anni jää hoitopaikkaan ja minä jatkan autolla kohti Finlandia yliopistoa. Anni on iloinen, koska tietää kohta saavansa suklaamaitoa aamupalalla.
8:15 Olen työhuoneellani ja napsautan tietokoneet päälle. Tästä se alkaa. Päivä alkaa sähköpostien lukemisella ja kirjoittamisella. Tällä kertaa esimerkiksi ohjeistan tänne Hei Suomi! programin merkeissä opetus- ja työharjoitteluun tulevia Lapin yliopiston opiskelijoita.
9:00 Alan viimeistellä tunnin päästä alkavan opetukseni materiaaleja. Kollega huomaa, että olen ajatuksissani ja kysyy: “Are you getting your thoughts together?”. Hyvin sanottu.
9:50 Lähden kävelemään kohti opetusluokkaa, matkalla nappaan varastosta kannettavan videotykin ja käyn postilokerollani.
10:10 – 11:30 Opetan kurssia nimeltään “Topics in Finnish Studies—Representations of Finnishness in the Media”. Tällä kerralla katsomme opiskelijoiden kanssa miten kurssilla käytettävä verkkoympäristö eCollege toimii ja problematisoimme kansallista identiteettiä; Voidaanko puhua yhdestä suomalaisuudesta tai amerikkalaisuudesta?
11:30 Matkalla työhuoneelleni palautan videotykin ja pyörähdän parin kollegan huoneissa. Toinen on saanut huvittavan mainosjulisteen American Psychological Associationilta ja sitä naureskellaan yhdessä. Toiselta tarvitsen apua konferenssimatkan järjestelyissä. Saan häneltä tiedon, kenen puoleen kääntyä.
12:00 Teen maaliskuisen konferenssimatkani käytännön järjestelyjä. Konferenssi järjestetään Austinissa, Texasissa ja menen sinne esittelemään Finlandia yliopiston kollegani Wade Tillettin kanssa kirjoittamaani tutkimusartikkelia, joka käsittelee opiskelijoiden suhdetta sosiaaliseen mediaan.
13:00 Lähden Hancockin keskustaan asioille ja syön samalla lounaan kiinalaisessa ravintolassa.Toisella puolella katua on Joey’s Seafood & Grill, jossa käydään toisinaan perheen kanssa syömässä Alaskan lohta.
14:00 Takaisin työhuoneellani. Kirjoitan muutaman sähköpostin ja silmäilen paria vertailevaa tutkimusartikkelia. Suunnittelen ottavani niistä oppia työn alla olevaan artikkeliimme, jossa on tarkoitus verrata Suomesta ja Yhdysvalloista kerättyjä tutkimusaineistoja ikääntyneistä, jotka kieltäytyvät internetin käytöstä.
15:00 Lähden hakemaan tytärtäni hoitopaikasta. Matkalla kotiin pysähdymme Shopkossa, josta ostamme Annille Baby Zhuzhu Petsin palkintona siitä, että hän on niin rohkeasti ja reippaasti aloittanut uudessa hoitopaikassa – lasten kasvatusta parhaimmillaan.
16:00 Kotona taas. Illalla katson vielä tarkemmin niitä kahta vertailevaa tutkimusartikkelia, joita päivällä oli aikaa vain silmäillä. Makuuasento on paras lukuasento.

Virhearviointi, ongelma, ratkaisu?

phakkara — Fri, 09 Dec 2011 17:10:49 +0000

Jälkiviisaus on helppoa. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt uskoa ensiajatuksiani ja vaistoani, kun laitoimme 4-vuotiaan tyttäremme Annin paikalliseen amerikkalaiseen kindergarteniin, jossa yhdellä opettajalla on vastuullaan kaksikymmentä 5-6 -vuotiasta lasta. Muistan, että nimenomaan tuo tieto arvelutti. Ajattelimme kuitenkin, että meidän 4- ja 7-vuotiaiden tyttöjen olisi turvallisempaa päästä samaan ryhmään. Tähän paikallinen kindergarten tarjosi mahdollisuuden.

Kindergarten osoittautui kuitenkin 4-vuotiaalle tyttärellemme liian haastavaksi – monellakin tavalla. Uskon, että opettaja teki kaikkensa tukeakseen tyttöjämme haastavassa uudessa tilanteessa. Saimme häneltä mm. viikottaisia tilannekatsauksia tyttöjen kuulumisista sähköpostitse. Kuitenkin pukeutumis-, ruokailu-, siirtymis- ja välituntitilanteista olisi pitänyt selviytyä monesti ilman apua. Se on 4-vuotiaalta liikaa vaadittu. Selväksi tuli myös se, että pienetkin lapset osaavat nauraa toisilleen, tässä tapauksessa mm. englannin kielen vierasmaalaiselle korostukselle. Niimpä aloimme hakea tilanteeseen ratkaisuja. Ja kuten yltiöoptimistit tapaavat sanoa: ratkaisut löytyvät aina.

Löysimme Hancockissa sijaitsevan koulun yhteydessä toimivan päivähoitopaikan (day care), jossa 8-15 lasta kohden on kaksi aikuista. Lapset ovat iältään 3-5 -vuotiaita eli juuri sopivanlaista seuraa Annille. Kävimme tutustumassa ennalta päivähoitopaikkaan ja – se oli siinä! Toiminta on vähemmän koulumaista, ulkoilut tapahtuvat eri aikoina kuin muun koulun, puolivälissä päivää on lepohetki, leikkiä on enemmän puhumattakaan siitä, että koko ajan on läsnä kaksi aikuista auttamassa. Hinnaltaan hoito on kutakuinkin samanhintaista kuin mitä Suomessa maksamme päivähoidosta. Anni innostui paikasta ja askarteli tutustumiskäynnillä askarteluhuovasta hiiren. Hiiri symboloi nyt meille toivoa paremmasta.

Josko tässä olisi meille ratkaisu? Se nähdään kun Anni aloittaa hoitopaikassa tammikuun alussa. Ensin Anni saa pitää pitkän joululoman ja ripustaa hiiren kuuseen roikkumaan!

Harjoittelupaikkoja Lapin yliopiston opiskelijoille!

phakkara — Fri, 09 Dec 2011 14:19:21 +0000

Fulbright-stipendikauteni aikaisiin tehtäviini täällä Finlandia yliopistossa kuuluu opetuksen ja tutkimuksen lisäksi Suomi-koulun perustaminen sekä yhteistyön lisääminen Finlandian ja Lapin yliopiston kesken. Tällä rintamalla asiat ovat nyt edenneet mukavasti niin, että meillä on uudentyyppinen Suomi-koulu -konsepti ja kaksi harjoittelupaikkaa Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelijoille.

Opiskelijavaihto on tarkoitus aloittaa maaliskuussa 2012. Jos kokemukset ovat myönteisiä, tavoitteena on tehdä tästä vuosittainen yhteistyökuvio. Tavoitteena on myös järjestää amerikkalaisille opiskelijoille mahdollisuuksia vierailla Lapin yliopistossa. Perinteisestä Suomi-koulusta poiketen, meidän koulussamme Suomi-aiheista opetusta ei tarjota paikallisille lapsille viikonloppuisin maksua vastaan, vaan se on integroitu kouluopetukseen (perinteinen Suomi-koulu, ks. http://www.suomikoulut.fi/sk/).

Maalis-huhtikuussa 2012 täällä on siis tarjolla kaksi harjoittelupaikkaa Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelijoille. Toinen paikka on varattu luokanopettajaopiskelijalle ja toinen mediakasvatuksen opiskelijalle, joka opiskelee Tieto- ja viestintätekniikka (tvt) opetuksessa ja oppimisessa -sivuainetta. Harjoittelu sisältää Suomi-aiheisen opetuksen antamista englanniksi yhteistyökoulumme 3. luokan oppilaille. Yhteistyökoulumme on South Range Elementary School ja yhteistyöopettajamme Steve Aho.

Harjoittelijat työskentelevät työparina. Päävastuu opetuksen suunnittelusta, toteutuksesta ja arvioinnista on luokanopettajaopiskelijalla. Mediakasvatuksen opiskelijan päävastuu on puolestaan tukea luokanopettajaopiskelijaa tvt:n mielekkäässä ja mielenkiintoisessa hyödyntämisessä. Lisäksi mediakasvatuksen opiskelijan vastuulla on rakentaa harjoittelupaikasta webbisivusto ja perehdytysmateriaalit, joiden avulla hankkeesta tiedotetaan tuleville harjoittelijoille sekä laajemmalle yleisölle. Harjoitteluun kuuluu myös osallistuminen muutamaan Finlandia yliopiston opettajaopiskelijoiden seminaariin, jossa kokemuksia opettamisesta ja teknologian hyödyntämisestä vaihdetaan puolin ja toisin.

Harjoittelun kesto Michiganissa on 4-5 viikkoa. Mediakasvatuksen opiskelijalla harjoitteluaikaan kuuluu myös Michiganin matkaa edeltävä ja sen jälkeinen, Suomessa tehtävä suunnittelu- ja raportointityö. Tähän työhön sisältyy myös webbisivuston ja perehdyttämismateriaalien tuottaminen.

Suomi-aiheiselle opetukselle on täällä tilausta ja kiinnostusta. Michiganin yläniemimaa (Upper Peninsula) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä suomalaisten jälkeläisten keskittymistä. South Range Elementary Schoolista on vain 10 minuutin ajomatka Hancockiin, jota on kutsuttu myös amerikansuomalaisten pääkaupungiksi. Hancockissa sijaitsevat myös Finlandia University sekä Finnish American Heritage Center (Amerikansuomalaisten Perinnekeskus). Suomalainen perintö näkyy täällä yhä muun muassa lukuisissa paikan- ja katujen nimissä. Alueelta löytyy niin Toivola, Nisula kuin Tapiolakin. Suomalaiset suku- ja etunimet elävät täällä yhä, tosin jotkin niistä amerikkalaistuneina. South Range Elementary Schoolissa suurella osalla oppilaita on suomalaiset sukunimet, kuten Ruohonen, Harma, Coponen, Muonio, Pietila, Wiitanen, Rajala. Ompa koulun kindergartenissa myös oma tyttäreni Hakkaraisen Ellikin, joka on kuitenkin koulun ainoa suomea puhuva lapsi.

Itse näen tämän ihan loistavana kansainvälisenä vaihtomahdollisuutena Lapin yliopiston opiskelijoille. Tässä on mahdollisuus toteuttaa omaa luovuutta ja mielenkiintoja opetuksen suunnittelussa & toteutuksessa. Tarjolla on myös mahdollisuus nähdä amerikkalaista koulumaailmaa ja tutustua amerikansuomalaisuuteen. Finlandia yliopisto tukee harjoittelijoita tarjoamalla heille maksuttoman majoituksen sekä ateriat yliopiston asuntolassa (asuntola sijaitsee Finlandia Hallissa, ks. yliopistokampuksen rakennukset). Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta mahdollisesti tukee harjoittelijoita matkakuluissa.

Jään toiveikkaana odottelemaan yhteydenottoja Lapin yliopiston opiskelijoilta! Opetusprojektin nimi on nyt valittu – se on “Hei Suomi! program”.

Harjoittelupaikan kuvaus

Kuvat: South Range Elementary School, Michigan (Päivi Hakkarainen)

Lahjoita, hyvä ihminen!

phakkara — Mon, 05 Dec 2011 21:14:24 +0000

En pysy enää laskuissa. Olen saanut niin monta lahjoituspyyntöä ja niiden määrä tuntuu vaan kasvavan joulun lähestyessä. Kun sosiaaliturvassa on täällä ilmeisiä aukkoja, on ihmisten keskinäinen avunanto välttämätöntä. Lahjoituspyyntöjä lähettävät niin lastemme koulu kuin oma työpaikkani, Finlandia yliopisto. Niitä tulee joko sähköpostitse tai tyttäremme koulurepussa.

Lahjoituksilla kerätään rahaa ja tarvikkeita erilaisille paikallisille kohderyhmille ja vapaaehtoisorganisaatioille. Toipa tyttäremme taannoin koulurepussaan lahjoituspyynnön koulun henkilökuntaan kuuluvan työntekijän sairaanhoitokuluihinkin. Toisinaan pyydetään lahjoittamaan rahaa, toisinaan ruokasäilykkeitä, vaatteita, lasten leluja, uusia kauneuden- ja terveydenhoitotuotteitakin.

Aina kyse ei ole varsinaisesti sosiaaliturvan aukoista. Finlandia yliopiston tämänvuotisessa Campus Campaignissa kerättiin työntekijöiltä lahjoituksia yliopiston toiminnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Vähän sitä ennen pyydettiin tavara- ja ruokalahjoituksia niille Finlandia yliopiston opiskelijoille, jotka eivät matkanneet kotiseudulleen viettämään Thanksgiving-pyhiä, vaan jäivät yliopiston asuntolaan. Näistä lahjoituksista heille sitten koottiin yllätyspaketteja – ei hullumpi idea.

Perusperiaatehan tässä tietysti on sama kuin Suomessakin, jossa pääosin annamme omastamme verojen muodossa - rahoitamme ja tuemme ainakin jossakin määrin toistemme hyvinvointia ja selviytymistä. Ja ovathan yliopistojen rehtoritkin tänä päivänä lahjoitusten keruussa. Tämä kokemus kuitenkin muistuttaa minua siitä miksi maksan Suomessa veroja. Ulkomailla oltaessa kotimaa näyttäytyy välillä kirkkaammin tai ainakin sitä tulee ajatelleeksi tietoisemmin. Amerikkalainen Fulbright-kollegani kertoi minulle tositarinan isoisästä, joka oli sanonut lapsenlapselleen tämän lähtiessä vuodeksi vaihto-opiskelijaksi ulkomaille: “No hyvä, opitpahan ainakin jotain kotimaastasi”. Oikeassa oli.

Suomi – kirjoituspyyntötutkimusten luvattu maa?

phakkara — Mon, 14 Nov 2011 19:49:16 +0000

Sosiaalipsykologian alan väitöskirjani ohjaaja, professori Vilma Hänninen Itä-Suomen yliopistosta pohdiskeli minulle lähettämässään sähköpostissa josko Suomi on “kirjoituspyyntötutkimusten luvattu maa”? Väitöskirjatutkimukseni ensimmäinen aineistonkeruu puhuu sen puolesta. Tuolloin julkaisimme Oulun yliopiston kollegani Pirkko Hyvösen kanssa kirjoituspyynnön Lapin, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakuntien sanoma- ja ilmaisjakelulehdissä. Pyysimme yli 60-vuotiaita henkilöitä kirjoittamaan elämästään ilman tietokonetta ja internetiä. Saaliiksi saimme 150 tarinaa, joissa tietokone ja internet näyttäytyvät kirjoittajille hyvin negatiivisina asioina.

Nyt tavoitteenani on Finlandia yliopiston uuden kollegani Christine O’Neilin (ks. henkilöstöluettelo) kanssa kerätä vastaavanlainen aineisto täältä Michiganin yläniemimaalta. Noin kuukausi sitten julkaisimme kokeeksi yhdessä alueen sanomalehdessä, The Daily Mining Gazettessa, Suomen aineistonkeruupyyntöämme vastaavan ilmoituksen. Se on poikinut tähän mennessä vain 7 tarinaa, joten nyt alamme julkaista pyyntöjä myös muissa yläniemimaan lehdissä. Kun tuo prosessi on jouluun mennessä ohi, näemme miten aineistonkeruu sanomalehtien aineistonkeruupyyntöjen avulla onnistuu täällä.

Suomen aineistoa kooltaan vastaavan aineiston keruu täältä ei välttämättä ole realistinen tavoite. Michiganin yläniemimaa on Lapin, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun lailla harvaan asuttu ja väestö ikääntyneempää kuin keskimäärin muualla USA:ssa. Toisaalta asukasmäärä on vain noin puolet siitä mitä Lapin, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakunnissa yhteensä. Internetin “pakkosyöttö” (yksi suomalaisista tutkittavistani todellakin käytti tätä termiä) osaksi ikääntyneiden arkea ei välttämättä ole täällä samalla tavalla koettu ilmiö kuin niiden suomalaisten ikääntyneiden keskuudessa, jotka meille tarinoitaan kirjoittivat. Kollegat Charles Wallace ja Harriet King Michiganin teknologisesta yliopistosta muistuttivat minua myös siitä, ettei sanomalehdellä ole täällä välttämättä suhteessa yhtä suurta lukijamäärää kuin suomalaisten ikääntyneiden keskuudessa. Täällä sanomalehden tilaajahinta rajaa ulos heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevat ikääntyneet. Täällä pitkään asuneena Harriet tiesi myös ettei ilmoituksen julkaiseminen lauantain lehdessä – kuten me teimme – välttämättä ollut strategisesti paras vaihtoehto. Keskiviikon lehdessä on alennuskuponkeja ja siitä syystä useat ikääntyneet saattavat ostaa vain keskiviikon numeron.

Joka tapauksessa, on mielenkiintoista nähdä millaisen tutkimusaineiston lopulta saamme kasaan. Onneksi olen saanut matkaani paikallisen tutkimuskumppanin. Christine on amerikkalainen sosiologi, jonka yksi mielenkiinnon kohteista on “rural planning”. Millaisia tietokoneen ja internetin sosiaalisia representaatioita löydämme tarinoista, joita Michiganin yläniemimaan ikääntyneet tietokoneen käytöstä kieltäytyvät henkilöt meille kirjoittavat? Onko heidän käsityksensä joiltain osin samanlainen kuin tutkimiemme suomalaisten tietokoneen käytöstä kieltäytyvien ikääntyneiden? Ovatko internet ja tietokone heidänkin tarinoissaan hyödyttömiä ja riskialttiita työkaluja, jotka uhkaavat heidän vapauttaan, elämäntapaansa, terveyttä ja turvallisuutta? Entä millä tavalla Michiganin yläniemimaan erityinen historia ja kulttuuri näkyvät heidän tarinoissaan? Mahtaako täällä joku tarinan kirjoittaja perustella tietokoneen hyödyttömyyttä sillä, ettei sillä juuri lumitöitä tehdä, eikä puita tupaan kanneta?

Fulbrighterin puoliso

phakkara — Thu, 10 Nov 2011 14:55:31 +0000

Kun lähtee Fulbright-vaihtoon perheen kanssa, on oma selviytyminen vaihtoyliopistossa vain yksi palanen systeemissä nimeltään “perheen hyvinvointi”. Meidän perheellisten fulbrightereiden keskustelut Facebookissa keskittyvätkin paljolti systeemin kuvaamiseen: miten lapsilla pyyhkii koulussa? mitä kuuluu puolisolle? mitä omalla työpaikalla tapahtuu tai on tapahtumatta? Erityisesti kollegat, joilla on kokemusta pitkäkestoisesta kansainvälisestä vaihdosta, kysyvät heti juuri perheen viihtymiseen liittyviä kysymyksiä. Kokemus opettaa. Vaihdon onnistumisessa on toki tärkeää, että itse fulbrighteri on tyytyväinen, mutta vähintään yhtä tärkeää on, että muu perhe saa tehdä sitä mistä pitää ja olla siellä missä viihtyy.

Meille Michiganin pohjoisin kärki, harvaanasuttu yläniemimaa (Upper Peninsula), on hyvä vaihtokohde systeemin näkökulmasta. Minulla on mahdollisuus opettaa ja tutkia amerikkalaisessa collegessa. Pikkukaupunki ja pieni koulu tuntuvat meistä hyvältä paikalta lapsille, vaikka potentiaalisiin kouluampumisiin valmentavaat Lock Down-harjoitukset järkyttivät aluksi.

Puolison viihtyminen on kysymys, johon kannattaa paneutua ja panostaa. Meidän kohdallamme puolison toimintakenttä saattaa olla hieman totutusta poikkeava. Sen sijaan, että puoliso päivisin opiskelisi, hoitaisi lapsia tai tutustuisi suurkaupunkien kulttuuritarjontaan, tämä puoliso menee metsään. Aviomiehelleni Ilkalle vaihto tarkoittaa seikkailua uusissa metsästysmaisemissa sekä uusia kanadalaisia ja amerikkalaisia metsästyskavereita. Hirvi on vaihtunut valkohäntäpeuraksi, ruskeakarhu mustakarhuksi. Kanadan Ontariosta tuli se elämän ensimmäinen karhunkaato (puoliso kuvassa vasemmalla).

Riistalintusaaliit pitävät sisällään mm. kanadanhanhia, sorsia (esim. Wood Ducks) ja paikallisen kanalinnun (Ruffed Grouse). Parhaillaan puoliso odottelee ensi viikolla alkavaa peuranmetsästyskautta ja joulukuussa saapuvaa uutta perheenjäsentä: Plott Hound-rotuista Sally-koiraa. Sen kanssa on tarkoitus lähteä tammikuussa metsästämään kojootteja ja paikallista ilvestä.

Täällä näyttää joka vaihtokuukaudelle löytyvän mielenkiintoista, uudenlaista metsästettävää (ja siten myös syötävää) – mikä on systeemille eduksi. Puoliso viihtyy, systeemi pysyy tasapainossa.

Halloween – lapset tykkää!

phakkara — Wed, 09 Nov 2011 19:27:38 +0000

Meidän tytöistä – Annista ja Ellistä – tuli kerralla Halloween-juhlijoita. Suomessa olemme onnistuneet välttämään Tiimarin Halloween-koristeet, mutta nyt saattaa olla toinen ääni kellossa kun kotiin täältä saavumme. Halloweeniin virittäydytään täällä viikkotolkulla, pihat ja patiot täyttyvät koristeista. Toisilla koristelu on runsasta ja rönsyilevää. Toiset sijoittavat yhden kurpitsan harkitusti ulkorappusille. Kauppojen koriste- ja tuotetarjonta on oma lukunsa. Kindergartenissa järjestäydyttiin Halloween-kulkueeseen, jossa poliisit, hämähäkit, luurangot, prinsessat, kurpitsa (meidän Anni) ja muut marssivat lähikatuja pitkin.

Halloweenia juhlittiin myös naapurin tytön yhdistetyssä syntymäpäivä- ja Halloween-juhlassa, jota varten vanhemmat olivat rakentaneet viikkojen ajan ulkorakennukseen Haunted Housea. Talosta löytyi muun muassa hämähäkkejä, luurankoja, oikean kokoinen itse tehty ruumisarkku ja limaa. Tyttöjen huoneet saivat Halloween -ilmeen, samoin meidän piha. Kaiversimme ihka ensimmäisen Halloween-kurpitsamme, joka nyt marraskuun alussa on jo väsähtänyt.

Itselleni hauskinta ja merkityksellisintä tässä kaikessa on ollut tyttöjen innostuksen näkeminen. He eivät kysele miksi tässä nyt yht’äkkiä otetaan luurangot kaapista ja pistetään patiolle roikkumaan. Heille Halloween tuntuisi tarjoavan pitkitetyn kyydin kummitusjunassa ja hauskaahan se on! Ensi syksyllä siis saattaa Välijoen kodissammekin roikkua luuranko poikineen ikkunassa. Mutta sitä ennen on vielä selvittävä muun muassa joulusta …

Eikö tämä kurssi lopu koskaan?

phakkara — Fri, 04 Nov 2011 15:10:48 +0000

Kulttuurien törmäys, tässä se on. Johan tässä elettiinkin kolme ensimmäistä kuukautta jonkinmoista kuherruskuukautta.

Tarkemmin sanoen kyse on opetuskulttuurien erosta. “Periodisoidussa” kotimaassani minulla on suurempi määrä kursseja vastuullani kuin amerikkalaisilla kollegoillani täällä Finlandia yliopistossa, mikä ei kuitenkaan tarkoita että opettaisin heitä enemmän. Suomessa kurssini kestävät pääosin vain yhden periodin, kun täällä kurssit kestävät koko lukukauden (syys/kevät). Tällä hetkellä meneillään oleva kurssi EDU 203 Digital Technologies and Applications for Teachers (3 credits) kestää syyskuun 1. päivästä joulua edeltävälle viikolle. Opetusta on joka viikko 2,5 tuntia, joten kurssikohtainen lähiopetusmäärä on Suomessa opettamaani huomattavasti suurempi.

Mitä tästä “pitkäjänteisemmästä” kurssirakenteesta voi seurata? Sitä mietin parhaillaan. Ainakin huomaan kärsiväni jonkinasteisista rytmihäiriöistä. Lokakuun vaihtuessa nyt marraskuuksi tuntuu, että kurssit ja naamat voisivat jo vaihtua. Haluaisin uskoa, että tässä on kyse ehdollistumisesta suomalaiseen periodisoituun opetuskulttuuriin (ehdollistuin periodeihin jo lukio-opettajana … ), eikä niinkään luonteeni lyhytjänteisyydestä. Toisaalta, eivät Suomessakaan kaikki kurssini ole yhteen periodiin sidottuja ja siten lyhytjänteisiä. Suomessa läpi lukuvuoden jatkuvia kursseja ovat mm. kandidaatin tutkielmaseminaari ja ns. projektikurssit.

Selvää on, että pitkäkestoinen & säännöllinen kontakti samoihin opiskelijoihin ja suurempi, samaan aihepiirin kohdistuva opetuksen ja opiskelun määrä tuntuvat periaatteessa aika lailla hyviltä ajatuksilta – ainakin jos tavoitteena on ilmiöiden syvällinen ymmärtäminen. Tätä kysymystä on täällä nyt hyvä näiden käytännön kokemusten keskellä pyöritellä. Mitkä kursseistani voisivat hyötyä pitkäkestoisuudesta sen sijaan, että otan opiskelijoideni kanssa yhden periodin pikapyrähdyksen valittuun ilmiöön. Tuossa pyrähdyksessä voi pahimmillaan käydä niin kuin yksi kansainvälinen opiskelijani viime keväänä totesi: “Sinä vain käväisit luonamme. Juuri kun olimme tulleet tutummaksi, hävisit”.

Kuvat (Päivi Hakkarainen): Finlandia yliopiston kampus

Tutkimusta, tutkimusta!

phakkara — Tue, 20 Sep 2011 19:24:46 +0000

Fulbright-stipendini myönnettiin Scholar-in-Residence (SIR)-ohjelmasta, joka on tarkoitettu tohtorintutkinnon jälkeiseen tutkimukseen ja luennointiin. Omalla kohdallani mahdollisuudet tutkimuksen tekemiseen täällä näyttävät tällä hetkellä mainioilta. Suomessa lehtorin työtehtäviini kuuluva opetus ja muut tehtävät rajoittavat tutkimustyön tekemistä ja tekevät siitä rikkonaista. Teen tutkimusta pienissä sykäyksissä, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Me tutkimusta tekevät tiedämme, että tutkija tarvitsee tutkimusrauhan. Hän tarvitsee kokonaisia rikkumattomia päiviä aikaa ajatella ja muotoilla ajatuksia kysymyksiksi, väitteiksi ja johtopäätöksiksi. Ja hän tarvitsee aikaa lukea muiden tutkijoiden kirjoituksia – rauhassa.

Kun opetusmäärä on täällä huomattavasti Suomen vastaavaa pienempi, olen saanut tänäkin päivänä kokea pienen ihmeen. Aamun puolitoistatuntisen sähköpostiviestittelyn jälkeen olen saanut keskittyä koko päivän tutkimusartikkelini hiomiseen tieteellisen journaalin reviewereiltä tulleiden kommenttien mukaisesti. Toisinaan työskentelen yliopiston työhuoneessa (ks. kuvat alla), mutta kaikkein mieluiten oman kodin työhuoneessa – villasukat jalassa, “ruokkoamattomana”. Näen täällä Michiganissa asumisen ja Finlandia Universityssä työskentelemisen hyvänä mahdollisuutena kerätä uutta, vertailevaa tutkimusmateriaalia vanhaan tutkimusasetelmaani ja toisaalta, pistää käyntiin ihan uusi tutkimus.

Askartelen täällä kahden tutkimuksen kanssa. Näistä ensimmäisessä tarkoitukseni on jatkaa Suomessa tekemääni tutkimusta yli 60-vuotiaista, jotka kieltäytyvät internetin käytöstä (ks. Hakkarainen & Hyvönen 2010, Media & Viestintä 4/2010). Tämä tutkimus kuuluu osana sosiaalipsykologian alan tekeillä olevaan väitöskirjaani. Tavoitteenani on kerätä täällä Michiganin yläniemimaalla asuvilta yli 60-vuotiailta internetin käytöstä kieltäytyviltä tarinoita elämästä ilman internetiä. Näyttää siltä, että paras vaihtoehto olisi julkaista kirjoituspyyntö alueen valtalehdessä The Daily Mining Gazette‘ssa. Tarinoiden vertailu suomalaisten kirjoittajien tarinoihin saattaisi olla mielenkiintoista – mistä kieltäytymisessä on täällä kyse? Tarvitsisin kuitenkin tähän tutkimukseen amerikkalaisen kollegan apua, sillä tarinoiden tulkitseminen edellyttää tietoa paikallisista kulttuureista, arvoista, elämäntavoista. Sellainen kollega on nyt hakusessa …

Toista, uutta tutkimusta teen yhdessä Wade Tillettin kanssa (Waden esittely löytyy täältä henkilöstölistalta). Tutkimus kohdistuu Finlandia yliopiston opettajaopiskelijoiden mediasuhteeseen, tarkemmin: heidän internet-suhteeseensa. Tutkimuksen käynnistymisen kannalta oli ensiarvoisen tärkeää, että aloitimme Waden kanssa tutkimusasetelman suunnittelun sähköpostitse jo kuukausia ennen kuin tulin tänne paikan päälle. Tänne päästyäni ensimmäisiä tehtäviämme oli anoa yliopiston Internal Review Boardilta (IRB) lupaa tutkimuksen suorittamiseen. Luvan anomisessa ja saamisessa meni jonkin aikaa. Nyt tutkimus on käynnissä ja keräämme siihen aineistoa kurssilta, jota opetamme yhdessä (Digital Technologies and Applications for Teachers). Keräämme aineistoa opiskelijoiden tekemistä digitaalisista tarinoista (Digital Stories), EdModossa käytävistä verkkokeskusteluista, sekä tapaamisistamme opiskelijoiden kanssa. Mikäli rahoitus järjestyy, tavoitteena on esitellä tuloksia SITE 2012 konferenssissa Austinissa, Texasissa keväällä 2012.

Näillä kahdella tutkimuksella täällä nyt mennään eteenpäin. Ehkä jännittävintä on se, saanko kerättyä täältä mielenkiintoisen, yli 60 -vuotiaiden internet-suhteeseen kohdistuvan aineiston ja jos, niin millainen aineisto on!

Lapset kouluun!

phakkara — Sat, 10 Sep 2011 13:42:22 +0000

Neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriemme hoito- ja koulujärjestelyt Yhdysvalloissa ovat olleet Fulbright-vaihtoni eniten mietintää ja huolta aiheuttanut kysymys. Logiikka menee kutakuinkin niin, että me aikuiset pärjäämme jonkin aikaa vaikka aidanseipäänä, mutta lapsia emme halua kuormittaa liikaa.

Tutustuimme ensin verkon kautta Michiganin koulusysteemiin sekä alueen kouluihin. Ennen potentiaalisen koulun/hoitopaikan valintaa oli löydettävä vuokra-asunto. Mielessä kummittelivat vaihdossa olleiden kollegoiden kertomukset poskettomista päivähoitomaksuista. Fulbright-stipendiaattien tapaamisessa sain kuulla myös, että amerikkalaisen hoito- ja koulujärjestelmän piiriin pääsy edellyttää tiettyjen rokotusten ottamista lapsille ja näiden rokotusten dokumentointia. Rokotukset kannattaa ottaa hyvissä ajoin ja tätä ennen selvittää mitkä rokotukset ko. osavaltiossa vaaditaan. Itse selvitimme vaadittavat rokotukset Michiganin osavaltion www-sivuilta, joissa ne oli selkeästi lueteltu. Lapin yliopiston kollegalta saimme mainiot mallit lasten rokotushistorian dokumentointiin – kiitos Saara!

Ensimmäinen ajatuksemme oli, että nuorimmaisemme (4v.) menee hoitoon ja esikoinen (6v.) kouluun. Ajatuksesta luovuttiin kuitenkin, kun se näytti aiheuttavan aivan liian isoa huolta ja pelkoa tytöille. Mitä tulee hoitomaksuihin, niin täällä ne olisivat olleet vain hitusen Suomessa maksamiamme suurempia. Erot lasten päivähoitomaksuissa voivat olla suuria sekä osavaltioiden välillä että niiden sisällä. Suunnitelma B oli lähteä rohkeasti tarjoamaan molempia tyttöjä “vääränikäisinä” samaan Kindergarteniin, samaan lapsiryhmään. Kindergarten on osa koulua ja täällä siihen pääsevät 5-vuotiaat. Kindergarten on kohtuullisia lounasmaksuja lukuunottamatta maksuton.

Vuokra-asunnon varmistumisen jälkeen otimme sähköpostitse yhteyttä lähimmän Elementary Schoolin rehtoriin sekä koko koulualueen johtajaan. Iloiseksi yllätykseksemme molemmat toivottivat “vääränikäiset” tyttömme tervetulleeksi Kindergarteniin, samaan lapsiryhmään. En osaa arvioida, miten yleistä tällainen joustava suhtautuminen on ja miten ratkaisevaa oli se, että tyttömme ovat “oikeita suomalaisia” seudulla, jolla on erittäin vahvat suomalaiset sukujuuret. Joka tapauksessa, meille se oli valtava helpotus. Ja niin olemme tilanteessa, jossa Kindergarten-päivinä (ma-to) keltainen koulubussi hakee innokkaat tyttäremme kotimme edestä klo. 7.25 ja tuo takaisin klo. 15.40. So far so good!